Luukku 21
Luukku 21 Runoilua
Käykäämme joulun viettohon kirkkoretken myötä ja reessä - tottakai - kirkkorunoillen.
Tonttu sydänlämpöisesti vinkkaa myös, että runot ovat mainio ruokaperäisohjelmanumero aattoillanistujaisiin.. kun pukkia ei vielä, eikö vieläkään, näy tuvan ikkunasta.
Tulkintaan mukaan kaikki äänenpainot, sielunsyövereiden tunteet ja vielä se kauan piilossa ollut tunteenkirjokin. Löytäkäämme Eino Leino itsestämme. Toimii myös osallistavana, toiminnallisena, kinkkuasulattavana esityksenä.
Mikä yllätys läheisille! Riittää puhuttavaa vielä juhannuksenakin.
Lapsen kirkko
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot
kaikuu kautta maiden merten:
pou pau, pou pau!
Kuunteli sitä hän lasna
kodin köyhän kynnykseltä,
oman äitinsä sylistä,
keskeltä sinisalojen.
Salot raikui, vaarat vastas,
kierteli pyhäinen kaiku,
sai lapsi sanelemahan:
“Äiti, milloin me menemme
sinne, joss’ on joulukirkko?”
Virkkoi äiti: “Toisti, toisti,
kun sa vartut vaaksan verran.”
Varttui lapsi vaaksan verran,
vieri jo veräjän suulle,
näki hän kirkkotien katoovan
kaukaisehen hongikkohon,
juoksi hän kohin kotia:
“Olen nähnyt kirkon, kirkon!”
Kysyi äiti: “Minkä kirkon?”
“Näin minä ikkunat isoiset,
harjat pilven-piirtäväiset,
niitä patsahat piteli
maasta asti taivahasen.
Äiti, milloin me menemme
sinne, joss’ on joulukirkko?”
Hymyili hyväinen äiti:
“Kun sa saat paremman koltun.”
Sai poika paremman koltun,
pääsi kerran kirkkohonkin,
näki hän oikean tapulin,
tapulissa kellot kaksi,
tuli itkien kotihin,
kaihomielin kartanolle:
“Oma kirkkoni parempi
oli huojuhongikossa.
Nyt sekin on minulta mennyt.”
Eikä kohdannut enempi,
ei elossa, kuolemassa
eikä kuoleman takana
kaukometsä-kirkkoansa.
- Eino Leino
Pirkon joulukirkko
Kuusi tuoksuu, pienten piiri pyörii.
Äiti lasten iloks häärii, hyörii,
kattaa pöydän herkuin runsahin.
Yhtyy lasten leikkiin taattokin.
Tuvan täyttää valo joulupuusta.
Lahjat lentää ukin kontin suusta.
Osansa jo kukin saanut on,
valtaa mielet riemu rajaton.
Heikin hepo vallatonna kirmaa,
nähty ennen ei näin varsaa virmaa.
Sinisilmät Liisan loistavat,
kun sai sukset somat, sujakat.
Viimein Nukkumatti hiipii joukkoon,
pieni Ulla uinahti jo loukkoon.
Nukke uinuu hänen rinnallaan.
Kohta kaikki lepää vuoteillaan.
Nukkua ei tohdi pieni Pirkko:
Mitä jos ei heräis joulukirkkoon.
Viime vuonna kävi hälle niin.
Nousee, käy jo juhlapukimiin
Katsoo talviyöhön ikkunasta,
siellä juhlaa vietetähän vasta!
Tähtein loiston hanki heijastaa. –
Pirkko kuulee siipeinsuhinaa.
Tuolta, tuolta kaukaa, korkealta
sinitaivaan kaarikaton alta
lapsen korvaan kantaa säveleet
ensi jouluyönä kaikuneet.
Tuntee tutun tuolla joulutähden,
syttyy sydän lapsen näitä nähden.
Siell’ on kaunein joulusatukin
kirjoitettu taivaan tähtihin.
Hartahana seuraa lapsi noita
tähtitarhain juhlakarkeloita.
Riemu siellä suurempi on vaan
kuin on ilot, riemut kaikki maan.
Korkealla tuolla silmä Pirkon
näkee joulupuun ja joulukirkon.
Sielunsiivin hän on mukana
tähtitarhain joulukirkossa.
Aamuvarhain konsa pieni Pirkko.
Ruunan reessä ajaa joulukirkkoon,
on kuin tähtein riemu mukaan sais,
on kuin lapsensydän aavistais:
Kaikki, mik’ on maassa kaunihinta,
puhtain riemu, minkä tuntee rinta
taivaan heijastusta se on vaan,
myöskin kirkko tuolla kummullaan.
- Immi Hellén 1927
Koululaisten tarina jatkuu:
Henkivartijatonttu oli aivan täynnä herkullisesta pizzasta ja hän päätti mennä vähän sulattelemaan Vuolenkoski Areenalle. Hän tarkisti ikkunasta, ettei siellä ollut ketään ja meni sisälle. Siellä hän meni aluksi salille ja pelasi puoli tuntia kalapeliä soutulaitteella. Sitten hän meni alas ja juoksi kaksitoista kertaa salin ympäri, leikki jumppapallolla ja rakensi itselleen pehmopalikoista talon. Sitten Henkivartijatonttua alkoi väsyttää ja hän meni varastoon nukkumaan. Juuri ennen nukahtamistaan hän huokaisi:
- Kolme yötä jouluun on.
