Näillä tontun vinkkaamilla historiatiedoilla ei pääse jutunjuuret jouluillallisilla loppumaan... eikä knoppailijoilta hihastavedettävät.

---

Suomalainen joulu on sekoitus keskiaikaisia tapoja, talonpoikaisperinnettä, 1800-luvun säätyläiskulttuuria ja uudempia kulttuurilainoja.

Lapset juoksivat kirkuen karkuun, kun kekripukki lähestyi kylänraitilla. He kiirehtivät navetan nurkan taakse ja asettuivat katselemaan, kun omituisesti liikkuva sarvekas eläin nosti sorkkansa ja koputti talon oveen. Avaamaan tulleelta isännältä se vaati ihmisen äänellä parasta sahtia ja vehnäleipää. Olento päästettiin sisään, ja ovi sulkeutui. Lähtiessään jälleen kohti seuraavaa taloa elukan askel oli entistä epävakaampi.

Vielä 1800-luvun alkupuolella säätyläisperheen joululla ei ollut juurikaan yhteistä kylillä kuljeskelevien pukkihahmojen kanssa, jotka tyhjensivät sahtitynnyreitä pitkälle joulun jälkipyhiin. Lopulta säätyläiskotien hillitty jouluperinne levisi koko maahan, ja joulusta muodostui harras perhejuhla.
Talvipäivänseisaus oli merkkihetki ja vuotuinen juhlapäivä useille eri kansoille jo kauan ennen kristinuskon syntyä. Muinaiset roomalaiset viettivät joulukuussa sekä keskitalven Saturnia-juhlia että Voittamattoman auringon päivää. Joulun ajankohta vakiinnutettiin vastaamaan pakanallisia juhlapäiviä, kun kirkko 350-luvulla yhdisti 25.12. juhlittavan Voittamattoman auringon päivän vieton Jeesuksen syntymäjuhlaan.

Pakanallinen kekri

Germaanisten kansojen talvipäivänseisauksen juhlan yulen paikka vaihteli kuukalenterin vuoksi joulukuun alusta tammikuun alkuun. Juuri tästä talvipäivänseisauksen muinaisgermaanisesta nimestä periytyy myös suomen kielen sana joulu. Kristinuskon leviämisen myötä myös yule yhdistettiin kristilliseen jouluun, ja sen ajankohta vakiintui.

Suomessa joulunviettoon yhdistyi monia syksyiseen sadonkorjuu- eli kekri-juhlaan liittyviä tapoja ja uskomuksia. Aiemmin kekrillä ei ollut tarkkaa määräpäivää. Se oli syksyinen juhlajakso, joka päätti talon työt ja aloitti uuden vuoden. 1800-luvulla kekri vakiintui pyhäinmiestenpäivän tienoille. Sen viettoon liittyi runsas ruoalla kestitseminen ja henkien lepyttely. Palvelusväelle kekri merkitsi vapaaviikon alkua. Kun talossa oli juhlittu, pääsivät piiat ja rengit lähtemään kotiseuduilleen.

Pelottava pukki

Kylillä liikkui kekripukeiksi ja kekrittäriksi pukeutuneita seurueita, jotka vaativat taloista kestitystä. Merkittävin hahmo lienee ollut kekripukki, jota esitti usein kaksi miestä naamioituneina karhuntaljaan kauhat sarvina, kirves kuonona ja varsiluuta häntänään. Pukkia vartioi Kylän Kaisa, jona toimi paikkakunnan pisin tai komein mies. Kulkueeseen saattoi liittyä myös Runsauden haltiatar, jonka rinta oli täynnä nännejä.

Kekriin liittyi useita taikoja ja uhreja, joiden toivottiin parantavan tulevan vuoden satoa. Lyhteet ovat hyvä esimerkki talonpoikien viljelytaikuudesta. Uskottiin, että ruokkimalla lintuja keskitalvella, ne saadaan kesällä pysymään poissa viljapelloilta.

Kystä kyllä

Kekrinä oli myös tapana valmistaa uhriateria tarkkoja rituaaleja noudattaen. Talon isäntä teurasti eläimen, ja veri vuodatettiin uhriksi karjan suojelijoille. Uhrieläin keitettiin kokonaisena, luita rikkomatta.

Aterialle ei pyydetty vieraita, ja talon palvelusväestäkin paikalla saivat olla vain pisimpään talossa olleet. Kekrin hengiltä voitiin myös tiedustella elämään ja kuolemaan liittyviä asioita.

Myös joulusauna juontunee kekrin vietosta. Lämmitys alkoi jo edellisenä päivänä, jotta kaikki ehtisivät nauttimaan löylystä valoisaan aikaan. Kekri oli vuoden ainoa aika, jolloin vainajien uskottiin pääsevän tuonelasta elävien keskuuteen vaeltamaan, ja kekristä periytyi uskomus, että jouluyönä saunassa kylpivät vainajat.

Kekrin aattoiltana sauna valmistettiin ensin kekripukille ja kekrittärille. Sillä välin, kun vieraat saunoivat, heille katettiin juhla-ateria pirtin pöydälle. Jollei pöydässä ollut tarjolla lihaa, saattoivat kekrittäret viedä talosta lehmän. Vieraiden ruokahalusta ennustettiin tulevaa satoa: jos he söivät paljon, oli tulossa kehno satovuosi.

Suomessa kokoonnutaan jouluisin vuoden vanhoillisimman perinneaterian ääreen, ja kekrin runsas kestitys lienee myös nykyisen jouluaterian taustalla. Entisaikaan ruoan merkitys osana juhlaa oli suurempi kuin nykyään. Joulupöytä notkui lihaa, lipeäkalaa sekä ohra- tai kauraryyneistä tehtyä puuroa.
Riisipuuroa tarjoiltiin vielä 1800-luvulla vain säätyläiskodeissa. Juomaksi kelpasi kotona tehty olut tai sahti. Laatikot, rosollit ja piparkakut ovat peräisin 1800-luvulta, lipeäkala taas muistuttaa katolisen ajan joulupaastosta.

Puuro korotetaan jouluna edelleen erityisasemaan. Puuromantelin etsintä on tapa, joka omaksuttiin Suomeen Ruotsista. Mantelin uskottiin merkitsevän löytäjälleen onnellista vuotta, naimattomille myös häitä ennen seuraavaa joulua.

Kristillinen joulu

Kirkko ei hyväksynyt kekrin viettoa. 1600- ja 1700-luvun oikeuden pöytäkirjoista käy ilmi, etteivät vanhat tavat kovinkaan helposti unohtuneet. Kielto oli kuitenkin ehdoton ja ankara, ja sen toteutumista valvottiin. Niinpä tapa vähitellen unohdettiin.

Kun kekrinvietosta luovuttiin, monet pakanallisista tavoista hyväksyttiin kristilliseen joulunviettoon. Reformaation jälkeen joulunviettoa myös vastustettiin. Martti Luther halusi kieltää kaikki juhlat sunnuntaita lukuun ottamatta. Myöhemmin hän kuitenkin pehmensi linjaansa, sillä uskoi kansan juhlapyhien kautta oppivan lisää Raamatun tärkeistä tapahtumista.

Joulu onkin yksi suomalaisen kirkkovuoden huipentumista. Kristillisen joulunvieton aloittaa ensimmäinen adventti, ja sen päättää loppiainen. Talonpoikaiskulttuurissa joulun laskettiin kestävän Tuomaasta Nuutinpäivään. Tämä vastaa keskiaikaista joulurauhan kestoa.
Kristilliseen jouluperinteeseen kuuluivat tietysti myös jumalanpalvelukset. Varhainen joulukirkko oli vanhalle kansalle luonteva tapa pitkittää valvottua jouluyötä. Tapa on katolilaista perua, mutta luterilainen kirkko ei tohtinut luopua kansalle rakkaasta jouluaamun hartaudesta. 1800-luvulla luterilaiset ottivat käyttöön aattohartaudet, jotka edelleen vetävät Suomen kirkot täyteen.

Pojat tähtineen

Tiernapojat on vanhimpia suomalaisia jouluperintetä. Tierna on suomalainen väännös ruotsin sanasta stjärna (tähti). Tähtipoikia on kierrellyt kaupunkien liepeillä vuosisatojen ajan. Esitysten juuret ovat keskiaikaisessa eteläeurooppalaisessa perinteessä, ja Pohjoismaissa näytelmät kehittyivät 1600-luvulla opiskelijapoikien perinteeksi.

Varattomien kotien pojat joutuivat keräämään ruokatarpeita seuraavaa lukukautta varten. Esityksen tarkoituksena oli viihdyttää ja samalla opettaa osaksi lukutaidotonta kansaa. Palkaksi pojat saivat leipää, joskus myös muutaman lantin rahaa.
Tapaa paheksuttiin aluksi, sillä se oli virallisten tahojen mukaan “Kristuksen syntymän ja muiden asioiden apinointia”. Vuonna 1797 tiernapoikien näytelmät jopa sakon uhalla kiellettiin. Tiernapoikien nykyinen näytelmä sai muotonsa 1800-luvun loppupuolella. l

Lisälukemistoa: Kai Linnilä & Kaari Utrio: Suomalainen joulu (2006) ●  Mysi Lahtinen: Joulu, sen historia, askareet ja herkut (2003)

Tänään tonttu vinkkaa myös seuraavaa:

- Jos pikkulintu lyö akkunaan, myllertää pian tuisku saman ruudun takana.

- Jos Joulukuussa taivas on tähdessä ja räystäät tippuvat, niin vie halla kesällä yhden viljan.

- Lantatunkio pitää tehdä yläkuulla ja etelätuulella, muuten jos tekee, ei siitä jää sula.

- Jos on Iisakin päivänä lunta maassa niin on sitä katollakin.