Muutamia sota-ajan muistoja Koskenniskasta. Lisää ensi viikon Turinatuvassa!
Ensi viikolla Turinatuvassa onkin mielenkiintoinen aihe ”Elämää kylällä sodan jälkeen”. Ohessa teemaan liittyen muutamia muisteloita Holmströmin Antin kertomana sota-ajasta Koskenniskan Peltolassa. Muistelut pohjautuvat muun muassa Antin vanhempien väliseen kirjeenvaihtoon sota-aikana:
Sotavankeja jatkosodan aikana Iitin Koskenniskassa
Lueskelin äidin ja isän sodanaikaisia kirjeitä. Niissä oli paljon mielenkiintoisia asioita. Äiti kirjoitti isälle, rintamalle 16.9.1941: ”Allan (setäni) haki kaksi vankia Nastolan sotavankileiriltä. Ovat ukrainalaisia – eivät siedä olla ryssiä – toivovat Stalinin ja Molotovin kaulaa poikki. Osaavat tehdä maataloustöitä. Toinen on kyntänyt ja toinen heistä oli riihellä muun väen kanssa. Eilen he vasta tulivatkin. Pekkolassa on myös kaksi. Pietilässä ja Nikkilässä on myös heitä. Sitten on myös saksalaisia. Kymentaan Kurtoilla, Fritz Martinilla, Pietilässä ja liekö Nikkilässäkin. Ensin tuli saksalaisia ja seuraavana päivänä ryssiä. Voi tätä babelin sekoitusta. Kuka olisi uskonut. En minä ottaisi ryssää, kuten minä sinullekin sanoin Kouvolassa. Ehkä joku keino ilmestyy. Allan kyllä toimittaa ottamaan. Mutta en uskaltaisi, en millään. Älä sinäkään rakas Otto minua siihen pakota. Voin silloin hyvin huonosti, jos niin pitäisi tehdä.”
Tuntuu hieman oudolta, että suomalaiset olisivat ottaneet saksalaisia vangiksi sodan tässä vaiheessa. Vai olisikohan sotavangit ollut saksankielisiä ukrainalaisia?
Kirje isälle 1.10.1941: ”Ei Allan ole ryssiä moittinut töissä. Eihän se palkkakaan ole suuri. SMK 5.-Kyllä heidän kanssaan toimeen tulee. Allan on kohta kielessä venäläinen ja ryssät suomalaisia. Kosivat Berttaa (piika-tyttö) perunapellolla vuoron perään ja Bertta hihkaisi: ”Niet, teil on kotoon maatuska jo ja kaksi lasta!” Ja toiset nauroivat. Matti (talon työmies sotilaan asussa)meni tänään pellolle ja oli tervehtinyt ja ryssät vastasivat ”Trastuit”. Mutta muuten he olivat vähän jäykistyneet. Aina silloin tällöin käy joku lomalainen. Se suomalaisen sotilaan näkeminen heitä, kun ujostuttaa. He asuvat naapurin ylätuvalla. Toinen on käynyt koulua. Osaa lukea ja kirjoittaa. Toinen ei.”
Vuonne 1944 meillä oli kaksi sotavankia. Grigori oli hyvä hevosmies. Dimitri oli ammatiltaan puutarhuri, muutkin työt onnistuivat. Naapurissa oli vanki nimeltään Vladimir, joka hurmasi kylän nuoria naisia taitavalla mandoliinin soitolla. Minulle on kerrottu, että olin kuukauden ikäisenä hyvin itkuinen. Itkin taas kerran. Tätini Inga oli silloin meillä. Vladimir kuuli ulos itkuni ja näki ikkunassa tätini ja sanoi: ”Antti paljo itke.”. Inga huusi hänelle takaisin: ” Ei Antti itke, Antti vain kiroaa.”. Dimitri ajoi haravakoneella rukiin rippeet kasalle ja naiset laittoivat ne sitten seipäille. Hän oli myös naapurissa heinän korjuussa. Grigori paikkasi sillä aikaa tallin pärekattoa kotona. Naapurissa oli ruispellolla eräänä päivänä yhtaikaa kahdeksan sotavankia. Setäni Arvi kirjoitti isälle: ”Niittelimme Grigorin kanssa aika lujasti. Hän on hyvä mies. Niin ahkeraa kuin Dimitri en ole aikaisemmin tavannut.” Dimitri ajoi hevosella lantaa pellolle ja teki muita töitä niin, että Grigori voi kyntää koko ajan. Isä kehotti äitiä ostamaan vangeille kaupasta reilusti tupakkaa, sillä se oli heille mieluista.
Sotavangit söivät talon pöydässä samaa ruokaa ja samanaikaisesti talon väen kanssa. Meillä he olivat majoitettu niin sanottuun miestentupaan. Ovi piti olla yöllä lukossa kello 21 jälkeen ja piikkilangat ikkunoissa. Meillä ei noudatettu kumpaakaan määräystä, ei ainakaan kirjaimellisesti. Isä kävi joskus iltayöstä katsomassa. Kerran toinen sänky oli myllätty erikoisesti. Isä nosti peiton ylös. Patjan päällä oli havutukki, ei miestä. Vanki oli lähtenyt ”katsomaan” erästä kylän naista, joka oli meillä töissä usein päivällä. Ei isä ovea lukkoon laittanut tämän tapahtuman jälkeen. Vanki sai käydä yökylässä edelleenkin. Meidän kylällä ei tietojeni mukaan missään talossa vankeja pidetty yöllä lukkojen takana, koska heihin luotettiin. Vangit luottivat siten myös isäntäväkeen. He halusivat työskennellä ahkerasti, parhaan taitonsa mukaan.
Kylällä niin sanotussa Sydänmaassa oli halonhakkuusavotta. Sotavangit asuivat Urpasen talon pihassa suuressa teltassa. Navetan muuripadassa keitettiin heille ruokaa. Tien toisella puolella oli vartiomiesten teltta. Yhtenä yönä tämä sotavankiporukka karkasi. Lähtivät kävelemään länteen päin. Heidät tavoitettiin läheltä Vierumäen urheiluopistoa ja tuotiin takaisin. Ja halonhakkuu jatkui. Nämä vangit karkasivat, koska heillä oli varmasti raskaampi työ ja huonompi ruoka kuin maataloissa oleville. Vangeilla oli jatkuvasti vartijat ase kädessä ympärillään. Ehkä he tunsivat itsensä ahdistetuiksi. Silloin teki mieli lähteä. Naapurissa, Pekkolassa oli sotavanki nimeltään Anton. Poika-viikarit tekivät hänelle pienen kepposen. Oivan isä kasvatti kessua. Pojat silppusivat tupakanlehdet hienoksi ja sekoittivat joukkoon ruutijauhetta. Käärivät sätkän ja antoivat sen sitten Antonille. Vanki veteli sauhuja innokkaasti, mutta kohta tömähti ja Anton mätkähti selälleen tantereelle. Pojilla oli hauskaa.
6.10.1944 Isä kirjoittaa äidille sotasairaalasta: ”En tiedä, miten te nyt pärjäätte, jos ryssät nyt piakkoin lähtevät. Vehnät jäävät korjaamatta ja kynnöt kesken. Puhu Allanille, jos hän saisi puhuttua pari päivää lisää.”
Kun vangit lähtivät sitten takaisin Neuvostoliittoon, he itkivät. Varmasti tiesivät, mikä heitä odotti. Vangit lupasivat lähettää postikortin. Jos se oli kirjoitettu musteella, heillä oli hyvät olot. Jos lyijykynällä, niin huonot. Minkäänlaista korttia ei ole tullut. He antoivat meille kotiosoitteensa. Naapurimme, Onni Vilkkaan turistibussin kuljettaja, Oiva ajoi monta matkaa Leningradiin vuosina 1958–59 samalla etsien sotavankeja heidän antamissaan osoitteissa, mutta tuttuja ei löytynyt.
Muistellut Antti Holmström 22.3.2016 Iitin, Koskenniskassa